Laulustudio Ville Laaksosen blogi

Ville Laaksonen
Blogi

Mitä laulunopettajan pitäisi tietää anatomiasta ja fysiologiasta?



Ensin on hyvä ymmärtää, että ei ymmärrä paljoakaan eikä yksiselitteisiä vastauksia ole. Tästä oiva esimerkki itselleni on ollut Ingo Titzen Principles of Voice Production -opus. Olin oppinut aiemmin, että Bernoullin efektin vuoksi äänihuulet värähtelevät. Titze kuitenkin esittää, että se ei voi yksinään selittää jatkuvaa värähtelyä (Titze 2000, 88-89). Pelkästään äänihuulten toiminta on jo niin monimutkainen asia, että sen syvällinen ymmärtäminen vaatii paljon paneutumista. Itse joudun palaamaan samoihin lukuihin aina uudestaan ja uudestaan. Joka kerta kuitenkin ymmärrän vähän perusteellisemmin. Auttaako se minua laulamaan paremmin? Ei yhtään! Entä opettamaan? Mahdollisesti. On hyödyllistä ymmärtää, miten asiat toimivat. Laajempi ymmärrys ruokkii luovuutta ja erilaisten opetusmenetelmien kehittämistä. Suoria vastauksia kirjoista ei juurikaan löydy. Ja jos löytyy, niin ne ovat usein puolitotuuksia tai spekulointia.

Äänentuottoon osallistuvat kehonosat voidaan jakaa karkeasti kolmeen osaan: keuhkot (voimanlähde), äänihuulet (äänilähde) sekä ääntöväylä (suodatin). Keuhkoista tuleva ilmavirta saa äänihuulet värähtelemään synnyttäen äänen ja ääntöväylä voimistaa ja suodattaa sen. Prosessi ei ole kuitenkaan lineaarinen, vaan kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ääntöväylä esimerkiksi vaikuttaa äänihuulten toimintaan ja ääntökynnykseen (Titze & Verdolini Abbott 2012, 286-310).

Äänihuulivärähtelystä on mielestäni hyvä ymmärtää vähintään se, että värähtelynopeus vaikuttaa äänenkorkeuteen. On myös hyödyllistä tuntea suurin piirtein äänihuulten rakenne sekä tietää niiden kiinnittyvän eri tavoin liikkuviin rustoihin. Laulajan ja usein opettajankin kannalta on kuitenkin melko yhdentekevää, mitkä lihakset tarkalleen liikuttavat mitäkin kurkunpään osaa. Ymmärrys siitä, että laulaessa kurkunpään osien täytyy päästä liikkumaan eri asentoihin, riittää aika pitkälle. Yksi asetus tai tietynlainen lihasjännitys saattaa toimia yhdenlaiseen äänenkorkeuteen ja -laatuun, mutta toisenlaiseen äänenkorkeuteen se saattaa olla aivan väärä. Samankaltaisen äänenlaadun tuottamiseen saattaa hyvinkin olla myös erilaisia strategioita sekä yksilöllisiä eroja.

Monet ovat saattaneet kuulla CT- ja TA- eli cricothyroid- ja thyroarytenoid -valtaisuudesta puhuttaessa rekistereistä. Yksinkertaistetusti ajatus on, että pää-ääni, falsetto tai M2 on CT-valtainen ja rinta-ääni tai M1 on TA-valtainen. Vaihtaakseen sujuvasti rekisteristä toiseen, täytyisi lisätä toisen aktiivisuutta ja vähentää toisen. Onko tästä tiedosta jotain hyötyä? Ei mielestäni yhtään mitään. Kaiken lisäksi se on väärin. CT:n aktiivisuus näyttäisi riippuvan ennen kaikkea äänenkorkeudesta, ei -laadusta (ks. Kochis-Jennings 2008, Hull 2013).



Entä mitä tulisi tietää hengityslihaksista? Ehkä voi olla ihan hyödyllistä vilkaista anatomian kirjaa saadakseen ainakin jonkinlaisen käsityksen siitä, millaisia lihaksia keskivartalosta löytyy. Monella laulajalla on kovin epämääräinen käsitys palleasta, joten sen muoto, sijainti ja kiinnityskohdat on hyvä tietää. Oleellista on ymmärtää, miten hengitys toimii ja mikä pallean rooli siinä on. Vaikeiden lihasten nimien kertominen laulajalle ei kuitenkaan auta tätä laulamaan yhtään paremmin. Vaikka opettaja tuntisi kaikkien kehon lihasten nimet, ei siitä ole mitään hyötyä ellei ymmärrä ilmanpaineen erojen merkitystä.

Leuan ja kielen toiminnan ymmärtämisestä on apua ääntöväylän akustiikan hahmottamisessa. Itse en muista kovinkaan montaa sen alueen lihasta nimeltä, mutta tiedän, miten eri osat liikkuvat ja millaisia laulamisen kannalta oleellisia muotoja ääntöväylällä on mahdollista tehdä. Joka tapauksessa yksittäisen lihaksen toimintaan keskittyminen on huono harjoitusstrategia. Vai oletko kuullut, että joku olisi oppinut kävelemään keskittymällä reisilihastensa toimintaan? Tärkeämpää on tuntea ääntöväylän akustiikkaa sen verran, että tietää perusteet resonansseista ja formanteista sekä ymmärtää niiden merkityksen laulamisessa.

Ylipäänsä kehon toimintaan liittyvien yksityiskohtien kanssa on hyvä miettiä, mikä niiden funktio äänen toiminnan kannalta on. Kokonaisuus on yksityiskohtia oleellisempi.
Aikaisemmassa postauksessani kävin läpi hengitystä. Periaatteessa ei ole väliä, miten tasainen subglottinen paine saadaan aikaiseksi, kunhan se jotenkin onnistuu. Toki opetuksessa kuitenkin yleensä etsitään jollain tavalla vaivattominta tapaa. Ehkä kirjoituks(i)eni tärkein pointti on se, että tietoa on paljon ja mikään ei ole yksiselitteistä. Ristiriitaisiakin näkemyksiä löytyy, joten mitä enemmän lukee, sitä enemmän oppii kriittisyyttä. Se hyödyttää lopulta omaakin osaamista ja laulamista.

Lähteitä:
Hull, Darcey Marie (2013). Thyroarytenoid and cricothyroid muscular activity in vocal register control. University of Iowa.
Kochis-Jennings, Karen Ann (2008). Intrinsic laryngeal muscle activity and vocal fold adduction patterns in female vocal registers: chest, chestmix, and headmix. University of Iowa.
Titze, Ingo (2000). Principles of Voice Production. Iowa City: National Center for Voice and Speech.
Titze, Ingo & Verdolini Abbott, Katherine (2012). Vocology - The Science and Practice of Voice Habilitation. Iowa City: National Center for Voice and Speech

P.S. Mikäli muuten kaipaat lisäoppia ääntöväylän akustiikasta ja formanteista, järjestän silloin tällöin kursseja aiheesta Helsingissä.
Seuraava on 8.12.2018. Käyn myös mielelläni pitämässä aiheesta luentoja ja workshoppeja oppilaitoksissa. Ajankohtaista tietoa kursseistani saat liittymällä postituslistalleni.
Comments

Lontoon kuulumisia



Tein syyskuussa viikonloppuretken Lontooseen katsomaan musikaaleja sekä osallistumaan konferenssiin London College of Musicissa aiheena ‘Teaching Singing in Higher Education’. Lauantai oli osaltani melko turboahdettu. Lensin aamulla Helsingistä Heathrow’lle, josta riensin konferenssipaikalle Länsi-Lontoossa sijaitsevaan Ealingiin. Konferenssiin jälkeen köröttelin kohti West Endiä, jossa pääsin nauttimaan vihdoin Book of Mormonista. Musikaali oli parasta ja varmaan hauskinta musiikkiteatteria, mitä olen nähnyt, joten pelkoni katsomoon nukahtamisesta ei ollut lähelläkään toteutumista. Öistä bussimatkaani kohti Itä-Lontoossa sijaitsevaa hotelliani säesti vilkkuviin valoihin sonnustautunut kilometrien pituinen letka syöpäjärjestöä tukevia kävelijöitä.

Konferenssin ohjelma oli kiinnostava. Oli myös mukavaa päästä keskustelemaan sikäläisten kollegoiden kanssa. Se antoi hyvän katsauksen laulunopetuksen tilaan ja haasteisiin Britteinsaarilla. Opettajat kertoivat esimerkiksi suurten lukukausimaksujen aiheuttaneen opiskelijoiden tason muuttumisen aiempaa vaihtelevammaksi. Ehdin ilokseni tapaamaan myös Jenevora Williamsin, jonka kanssa suunnittelemme parhaillaan kurssia Helsinkiin ensi kesälle. Williams on lasten ja nuorten laulunopetuksen (ja aika monen muunkin asian) huippuasiantuntija, joka saadaan nyt ensimmäistä kertaa Suomeen.

Gillyanne Kayesin esitelmä aloitti konferenssin. Siinä käytiin läpi kaikkia mahdollisia osa-alueita, jotka liittyvät laulunopettajan työhön. Sen jälkeen Janice Chapman pohti omassa esitelmässään, pitäisikö tämänhetkistä opetusmallia jotenkin muuttaa. Chapmanin pitkän uran aikana kertyneet näkemykset ja esimerkit tekivät esitelmästä oikein viihdyttävän.

Denise Borland ja Ali Bell esitelmöivät yksityistunnin psykologiasta. Heidän näkemyksiinsä oli helppo yhtyä. Keskustelu fyysisestä kosketuksesta opetuksessa ja siihen liittyvistä rajoista oli tärkeä ja perusteltu. Johan Sundberg piti itselleni kovin jo tutun esitelmän, jossa purettiin joitakin laulunopetukseen liittyviä myyttejä tutkimuksen valossa. Odotin jo innokkaana lisää tietoa hänen ja Brian Gillin tekemästä nenän onteloiden resonanssivaikutuksiin keskittyneestä tutkimuksesta, mutta joudun vielä valitettavasti odottamaan sitä lisää.

Mielenkiintoinen esitelmä oli Tori Burnayn selvitys BAPAMin (British Association for Performing Arts Medicine) uudesta aloitteesta esiintyjien äänen kuntoutuksesta. Briteissä lääkärit, puheterapeutit ja laulunopettajat toimivat enemmän yhteistyössä ääniongelmista kärsivien esiintyjien hoidossa. Tämä olisi kovin tervetullutta Suomeenkin.



Susan Yarnall, joka toimii parhaillaan EVTAn (European Voice Teachers Association) puheenjohtajana esitelmöi energisesti eurooppalaisesta laulupedagogiikasta. Esiin nousivat muun muassa lukuisten termien viidakko, jossa sama termi saattaa tarkoittaa eri maissa aivan eri asioita. Susan nosti vähän kuin ohimennen esiin ongelmallisena sen, että hänen tietojensa mukaan Alankomaissa on korkeakouluja, joissa opettajilta vaaditaan osaamista jostain tietystä metodista. Susan taisi mainita tässä tapauksessa Estillin. Olen samaa mieltä, että se on ongelmallista. Yhtä ongelmallista on se, jos Estillin, CVT:n tai jonkin muun tekniikan opiskelu katsotaan opettajalle haitaksi. Esimerkiksi Suomen ainoassa musiikkiyliopistossa Taideyliopistossa ei työskentele vähäisiä tuntiopettajuuksia lukuunottamatta yhtäkään valtuutettua CVT-opettajaa (itse olen ollut ja olen tällä hetkellä tuntiopettajana, koska joidenkin aineryhmien opiskelijat saavat pyytää itse haluamiaan opettajia talon ulkopuolelta). Jollekin saattaisi tulla tästä käsitys, että juuri CVT-täydennyskoulutus katsotaan Taideyliopistossa epätoivottavaksi.

Konferenssin lopuksi keskustelimme ryhmissä siitä, mitä tietoja ja erikoisaloja laulunopettajan tulee hallita sekä mitkä taidot ovat välttämättömiä työssämme. Lopuksi ryhmien vetäjät kävivät läpi lyhyesti keskustelumme pääkohdat. Kaikilla ryhmillä oli melko samanlaisia näkemyksiä. Esiin tulivat mm. opettajan oma laulutaito, eri tyylilajien hallinta, anatomian ja fysiologian, akustiikan, oppimispsykologian sekä motorisen oppimisen periaatteiden hallitseminen.

Eräs aihe, minkä me laulunopettajat usein unohdamme on ammattimme suhde yleiseen pedagogiikkaan sekä alamme yhteiskunnallinen merkitys ja sen kriittinen tarkastelu. Pedagogiikka jää siis helposti äänihuulten, formanttien ja hengityksen jalkoihin. Toivoisin, että aihetta nostettaisiin aktiivisemmin keskusteluun. Nytkin mainitsin kyllä asiasta ryhmäkeskustelussamme, mutta se jäi sitten valitettavasti pois yhteenvedosta. Mutta ehkä kun jotain asiaa riittävän kauan jankkaa pinnan alla, niin joku toinen keksii sen omana ideanaan ja laittaa pyörät pyörimään.

Kaiken kaikkiaan Lontoossa oli hauskaa ja odotan seuraavaa konferenssia jo malttamattomana. Se lienee viimeistään ensi kesänä Kööpenhaminassa järjestettävä PEVOC. Onko muita lähtijöitä?
Comments